Tarvitseeko lapsen harrastaa, jos ei halua?



Kuva: Wikipedia/Christopher Bruno

Maanantaina jääkiekkoa, tiistaina jalkapalloa, keskiviikkona sählyä. Kuulostaako tutulta? Lapsilla on hyvä olla harrastuksia, jotta he pysyvät poissa pahanteosta, jotta he kehittyvät liikunnallisesti, oppivat toimimaan ryhmässä ja saavat virikkeitä elämään.

 

Entäpä alle kouluikäisten harrastaminen? Tarvitseeko pieni lapsi välttämättä harrastamista? Riittääkö lapselle leikkiminen ja pelaaminen omalla kotipihalla? Vaatiiko alle kouluikäinen päästä harrastuksiin useamman kerran viikossa ja osaako pieni lapsi oikeasti kaivata elämäänsä harrastuksia? Vai onko harrastaminen lähtöisin ennemminkin aikuisen halusta? Tarvitseeko lapsen harrastaa, jos hän ei sitä halua?

 

Meidän perheessä on kokeiltu jos jonkinmoista harrastusta. Sählyssä käytiin useampi kerta, kunnes turnaukset jännittivät niin, että itku pääsi pukuhuoneessa. Tässä kohtaa karkkien syöminen katsomossa houkutti paljon enemmän kuin pallon lätkiminen yleisön edessä. Sählyssä kävi kaksi parasta kaveria, siksi se tuntui turvalliselta ja mukavalta aloittaa. Parin kerran jälkeen oli jopa tuskaista saada viisivuotias lähtemään lauantai- tai sunnuntaiaamuna treeneihin. Ne kuulemma juoksuttaa siellä. Kotona yhdessä oli paljon kivempi olla.

 

Koripalloharrastus kaatui yhteen kertaan. Niin kauan se oli kivaa, kunnes alkoi joukkuepelaaminen. Kaverit rynni päälle ja töni. Oli mukavempi hessutella pelikentän laidalla kuin juosta tungokseen ottamaan palloa. Olihan sitä kiva käydä kokeilemassa perjantai-iltana tarha- ja työpäivän jälkeen. Tunnen poikani jo niin hyvin, että tiesin saman tien, että kerta jää viimeiseksi. Vaikka oli se kuulemma ihan kivaa, mutta ei niin kivaa kuin herkuttelu ja hauskat kotivideot kotona perjantai-iltana.

 

Mieheni innostus moottoriajoneuvoihin sai meidän pojan ajamaan pari kertaa motocrossiakin. Minä tietenkin tärisin kauhusta radan laidalla. Vaarallistakin vielä. Onnekseni motocross vaati aikamoista taitoa ja ajoneuvon hallintaa, joten sekin harrastus kaatui kahteen kertaan. Hyvä niin, liian vaarallista meidän pojalle, pahimmassa tapauksessa halvaantuukin vielä.

Kolmen harrastuskokeilun jälkeen totesin, että meidän poika on onnellinen ilman harrastuksia. Kyllä, hän harrastaa ja paljon, mutta omalla kotipihalla, lähileikkipuistossa ja kotitiellä. Hän pelaa sählyä naapureiden kanssa, potkii palloa leikkipuistossa ja pelaa koripalloa monitoimikentällä. Pyöräileekin vielä joka päivä pää hiessä. Silti joka paikassa kysytään, harrastaako teidän pojat mitään? Harrastuksia voi olla, ilman että kuskaa lapsia monta kertaa viikossa harrastuksiin. Harrastuksia on jokapäiväiset pelit ja leikit kotinurkissa. Siellä harrastaminen on leikkiä, ei kilpailua toista vastaan. Siellä lapsi saa harrastaa rauhassa, ilman että joku käskyttää juoksemaan. Ilman jännitystä turnauksista, jotka alkavat melkein heti harrastuksen aloittamisesta. Ilman pelkoa siitä, että on joukkueen huonoin, eikä saa maaleja. Itse en ainakaan pysty pakottamaan pukuhuoneessa itkevää lastani pelaamaan.

 

Kun ystäväkirjoissa kysytään harrastuksista, poikani vastaa saman tien, että en harrasta mitään. Hänellekin on iskostunut päähän, että harrastaminen on vain sitä, jos käy jossain säännöllisesti harrastamassa. Kyllähän aikuinenkin voi sanoa harrastavansa, vaikkei kuuluisi mihinkään seuraan tai joukkueeseen. Harrastuksena voi olla juokseminen, pyöräily, salitreenit tai mikä vaan. Silloin myös lapseni harrastaa pyöräilyä, pallolajeja ja sählyä. Ja ylpeänä ne ystäväkirjaan rustaammekin. 

Olen armahtanut itseni ja lapseni. Minulla ei ole stressiä siitä, että meidän pojat ei pelaa lätkää junioriliigassa, futista lähijoukkueessa  tai omista vihreää vyötä karatessa. Meidän pojat nauttii liikunnan riemusta joka päivä ilman pakollisia aikatauluja ja kuskaamisia treeneihin. Ne ajat tulevat vielä varmasti ja kieltämättä itsekin nautin, kun iltaisin ja viikonloppuisin on enemmän aikaa koko perheelle. Sitten, kun poikani aloittaa koulun ja innostuu itse oma-aloitteisesti jostain lajista, niin sitten uskallan minäkin innostua. Siihen asti nautin yhteisistä koko perheen pelihetkistä, joissa lapset voivat nauttia aidosti liikkumisen riemusta ja välillä epäonnistuakin.

Ja tarkoitukseni ei ollut kritisoida niitä, joiden lapset harrastaa. On varmasti lapsia, jotka osaavat itse ilmaista kiinnostuksensa johonkin lajiin. Pohdinkin omasta ja meidän lasten näkökulmasta, että tarvitseeko harrastaa, jos siihen ei ole oma-aloitteista innostusta?